Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Puhujina pastori Tuula Mannermaa ja lyhytterapeutti Anne Porrassalmi.
Tuula: Tänään podcastissa puhutaan ylensyönnistä. Jossain siitä käytetään myös nimeä mässäily. Mutta ehkä ihan alkuun on syytä kertoa, keitä on äänessä. Mä olen Tuula, pappi, ja kanssani juttelemassa on Anne, kerrotko ihan muutaman sanan itse itsestäsi?
Anne: Teen töitä lyhytterapeuttina ja mummailen lastenlasten kanssa. Ja eri yhteyksissä olen matkakumppanina elämää ihmettelemässä.
Tuula: No nyt sä olet tässä mun matkakumppaninani ja mä sun. Mutta Anne, avaan tämän aiheen heittämällä ilmoille pari omaa ajatustani ruuasta. Aihe laittoi mut miettimään omaa suhdettani ruokaan ja kehoon ja samalla sitä, mitä meidän kulttuurissamme liittyy tähän. Mutta uskallettaisiinko me olla hieman avoimia ja kertoa jotain itsestämme? Millainen suhde, Anne, sulla on näihin aika henkilökohtaisiinkin asioihin, ruokaan tai omaan kehoon?
Anne: Ilman ruokaahan me ei voida elää ja voida hyvin. Keho on tosi viisas. Se kyllä kertoo, mitä se haluaa, kunhan mä hiljennän vauhtia ja kuulen sen sanoman. Mulla on ollut aika, jolloin söin väsymykseeni ja lohduttaakseni itseäni, ja silloin meni enemmän herkkuja. Se toimikin osittain, helpotti hetkellisesti, mutta sitten saattoi myös tulla syyllinen olo.
Olin siis tunnesyöjä. Söin tunteeseeni, en nälkääni ja siinä on vissi ero. Sitten kun kykenin pysähtymään ja tunnistin tunteeni, niin huomasin oman ansani, että mihin tarpeeseen mä syön. Mietin, että en kai mä tahdo toimia omaa kehoani, omaa kotiani vastaan.
Nykyään mulla on ollut melko mutkaton suhde syömiseen. Kyllä siis herkkujakin voi syödä ihan rauhassa hyvällä omallatunnolla, kun tietää, että se ei johdu tunteiden turruttamisesta, vaan vaikkapa siitä ilosta, että tänään mulla on juhla, kun naapuri tulee kylään. Olen mä tehnyt töitäkin ja suorittanut aivan liikaa elämässäni, kuuntelematta kehoni tarpeita. Ei keho sellaista kestä. Se menee rikki. Ja niin mulle kävi.
Tuula: Anne, kiitos kun jaoit tästä. Eikä toi mullekaan ole vierasta, tunnesyöminen. Kun stressaa, otan pari leipää, enkä edes huomaa syöväni. Mutta mulla on puolestaan nuoruudessa ollut sellainen muutaman vuoden vaihe, jolloin koin kehoni aika vaikealla tavalla. 90-luvun ihanteet laittoivat tavoittelemaan sellaista, joka ei ollut se luonnollinen ja hyvä.
Aina mä olen ollut sopusuhtainen, mutta silloin kuvani jotenkin vääristyi. Eikä tämä ole 90-luvun juttuja pelkästään. Etenkin nuoriin ihmisiin, niin naisiin kuin miehiin, osuvat paineet, että kehon pitää olla jotain tai ruuan pitää olla tietynlaista. Mutta näin jälkikäteen mietin siis, että jokin hyvä meni liiallisuuksiin. Ei se toki ole huono asia, koska itsestä huolehtiminen on tärkeää. Mutta jokin ei ollut enää hyvästä, sen tunnistin. Siinä ikään kuin lähti jokin kulkemaan kohti toisenlaista ylensyöntiä… Saatko, Anne, kiinni?
Anne: Kyllä, ja tottahan tuo on tänäkin päivänä ja entistä nuorempien kohdalla. Tasapainoinen kehosuhde koostuu niin monista tekijöistä.
Mulle ajatus kehosta kotina kertoo jotain Jumalan luomistyöstäkin: Jumala loi ihmisen rajalliseksi, kehoon asumaan. Jokaisen olisi hyvä tuntea kehonsa rajat. Se, mitä jaksat kehollasi voi olla mulle liikaa tai se, mitä mä teen, ei välttämättä toimi sulla ollenkaan. Eli mitä hyödyttää verrata itseään tässä suhteessa toisiin, koska meillä kaikilla on syntyjään erilainen keho!
Kaiketi kehollisuuteen liittyy ehjä ruokasuhde. Syöminen, kun on nälkä, eli monta ateriaa päivässä, mutta myös lupa lepoon, liikkuminen itselle luontevalla tavalla, ja ennen kaikkea sisäinen puhe. Minkälaisia uskomuksia meillä on omasta kehostamme, parhaasta ystävästämme, joka kuitenkin pyrkii koko ajan tasapainottamaan olotilojamme ja huolehtii hyvinvoinnistamme aika lailla nöyrästi ja hiljaa. Kunnes sitten hajoaa, jos me ei sitä kuunnella. Ja tämä on mun rikkomukseni ollut itseäni vastaan.
Tuula: Niin, mä ajattelen, että tällaisen takana voi olla myös jokin vaille jääminen. Kaikkihan me ollaan jostain jääty vaille, mutta että kompensoi tai säätelee sitä juuri syömisen kautta. Oikeastaan kaiken takana tuntuisi olevan paljolti se, että on hyvä olla, tai että on riittävä, hyväksytty, eli rakastettu.
Anne: Samaa mieltä, onkohan Raamatussa tästä jotain? Mitä sä ajattelet tai mitä tulee mieleen?
Tuula: No ensimmäisenä nousee jostain syystä VT:n Saarnaajan kirja. Saarnaajan kuva on tosi positiivinen, että ihmisen onni on juuri syödä ja juoda ja iloita elämänsä päivistä. Mutta eipä Raamatusta nyt kuvauksia tunnesyömisestä tai kehon muokkaamisesta tai ruokavalioista löydy. Ennemminkin ruuasta on ollut sen ajan ihmisillä pula.
Anne: Totta. Nälkä on auttanut kuulemaan, mitä keho on tarvinnut. Ja opettanut, miten ihmisen tarvitsee suhteessa luontoon toimia, jotta se ihmistä ravitsee. Mutta onhan siellä kuvauksia yhteisestä ateriasta yhteyden kokemuksena suurtenkin väkijoukkojen kesken. Jeesuksen ihmeteko: Viisi leipää ja kaksi kalaa ja monta muuta.
Tuula: Niin, ruokahan on tosi keskeinen, jos miettii Jeesusta. Jeesus söi sen ajan halveksittujenkin kanssa osoituksena arvostuksesta. Entä oletko, Anne, ihmetellyt koskaan sitä kohtaa, jossa Jeesus kertoo, että häntä moititaan syömäriksi ja juomariksi? Tämä siksi, että Jeesus ei paastonnut niin kuin Johannes Kastaja oppilaineen.
Anne: Musta vaikuttaa, että Jeesus suhtautui ruokaan kuten Saarnaaja, että ruoka tuo iloa elämään ja ateria on se, joka luo yhteyttä ihmisten välille. Jeesus asettui ihan tavallisen ihmisen rinnalle. Yhteisellä aterialla osoitti tasavertaisuutta ja hyväksyntää.
Tuula: Niinpä. Kaunis ajatus, että juuri ateriointi yhdessä on se hetki, jossa voi olla arvostettu ja kokea itsensä tervetulleeksi paitsi pöytään, myös ihmisenä. Mutta mä vähän vielä palaan tuohon ylensyöntiin. Mun mielestäni tämän ylensyönnin tai mässäilyn voisi laajentaa kaikkeen sellaiseen muuhunkin, missä jokin periaatteessa hyvä menee yli. Sehän voi olla ihan mitä tahansa. Voihan työnteollakin mässäillä tai tv:n katsomisella tai omistamisella. Mässäilyssä jokin tasapaino kuitenkin järkkyy.
Mässäilystä ei tule lopulta kuitenkaan tyytyväinen olo, vaan pikemminkin tyhjä fiilis. Että liiasta jotenkin tyhjenee, jää edelleen nälkäiseksi. Olisiko tässä jopa sitä, miksi se johtaa ”kuolemaan” eli vie johonkin huonoon. Varmaan ylensyönti on nimetty kuolemansynniksi siksikin, että ruokaa on ollut oikeasti muinoin niin vähän, eikä kaikille ole riittänyt.
Anne: Niin, että ymmärretäänkö oikeasti sitä, mitä me tarvitaan vai haetaanko omaan tyhjyyteen täytettä.
Tuula: Niinpä. Me eletään nyt muuten paaston aikaa. Jos mässäily, ylensyönti, on tasapainon vastakohta, niin voisikohan paasto olla jopa tasapainon palauttamista? Että kun jokin jää pois, tulee tilaa oleelliselle.
Mulla itse asiassa viime vuonna oli sellainen paasto, että lisäsin hiljentymistä aamuihini. Eli lisäsin jotain tarpeellista, joka oli ajassa pois jostain muusta, tarpeettomasta. Se oli valinta paastota siis toisin päin, saadakseni paremmin tasapainoa. Mutta tänä vuonna en ole paastonnut. Miten sulla tänä vuonna? Oletko ottanut jonkun paastohaasteen itsellesi?
Anne: Niin, munkin mielestä paastota voi monella tavalla. Eikä paastoon tarvitse liittyä ruoka. Mä olen oikeastaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt pysähtynyt paastoa miettimään monellakin tavalla. Olen lukenut joka aamu psalmeja ja miettinyt siinä alleviivaten eri väreillä, millainen Jumala on ja mitä tekoja psalmin kirjoittaja on tehnyt. Sitten olen miettinyt, että voisinko minä toimia noin myös.
Törmäsin Hiljaisuuden ystävien Valoisaan paastoon, ja sen yksi paastoidea oli paastota moittimisesta – etsiä siitä vapautusta. Mielenkiintoista.
Sitten ihmeen kautta ohjauduin kuuntelemaan Emil Antonin ekumeenista podcastia Paastoripari. Ja siinä mä hämmästyin, kun kuulin, että miten eri tavoin eri kristillisissä yhteisöissä kannustetaan paastoon tai ei kannusteta.
Olen miettinyt myös omaa syömistäni. Olen tutkinut omia ruokariippuvuuksiani ja tullut niistä enemmän tietoiseksi. Ja miettinyt, tarvitseeko mun ajatella jotain muutosta vai onko hyvä näin. Punaisen lihan paastosta mun ei tarvitse välittää, kun en sitä ole syönyt enää 20 vuoteen, mutta olen miettinyt kanan ja kalan vähentämistä ja samalla sitä, voisinko vähentää jostain ateriasta esimerkiksi 10–20 %. Tai voinko olla herkkulakossa, mutta senhän täytyy olla jokin itselle merkityksellinen herkku. Se vaihtelee, mikä kenellekin on herkkua. Jollekin sitä on suklaa, toiselle sipsit ja kolmannelle alkoholi.
Tuula: Se, kun jokin menee yli, kun tasapaino horjuu, tarvitaanko siinä sitten mitä? Tarvitaanko moitteita vai lempeyttä? Mikä voisi auttaa muuttumaan? Sä itse kerroit siitä, että sä tiedostit miksi tunnesyöt ja mitä oikeasti tarvitset. Eli tapahtui jokin herääminen… Auttoiko moitteet vai lempeys?
Anne: Eihän kukaan meistä toimi jotenkin syyttä suotta. Meillä on sisällä jonkinlainen uskomus siitä, mitä me tarvitaan. Toisinaan se on harhaanjohtavaa. Ne voivat olla kaukaisiakin peruja meitä vahingoittaneista tapahtumista.
Kyllä parasta rakennusainesta on katsoa itseänsä Kristuksen silmin lempeästi, hyväksyvästi. Suoda itsemyötätuntoinen katse itselleen. Olla itsensä puolella. Ja sen vinoon menneen uskomuksen voi vaihtaa, toki se edellyttää tietoiseksi tulemista siitä, mitä itsessä tapahtuu. Joskus sen oivaltaa nopeammin, joskus siihen menee vuosia. Mutta sen jälkeen on vapaa. Mikään ei sido ja voi kysyä itseltään: mikä minun kehoani palvelee eniten? Ja sitten sen voi tehdä kaikessa rauhassa levosta käsin.
Tuula: Mä ainakin tarvitsen juuri lempeyttä, että muutos on mahdollinen. Ja armollisuus on se, joka auttaa, että ei jää sättimiseen kiinni. Ehkä se armo on sitäkin, että uskaltaa alkaa tutkimaan, mistä oma mässäily johtuu ja mistä se kertoo.
Kun armosta ja ruuasta puhutaan, niin mulle tulee mieleen kyllä vahvasti ehtoollinen. Että ravinto, syöminen ja armo ovat siinä aivan sisäkkäin. On kehon kokemus siitä, että saa Jumalan pöydästä. Saa sen leivän ja viinin, mutta myös samalla vakuutuksen hyväksynnästä. Mitä sulle, Anne, ehtoollinen merkitsee?
Anne: Ehtoollinen on syvä, voisiko sanoa intiimi yhteyden kokemus Jumalan kanssa. Siinä mä olen kaikkineni, paljaana, niin totta itselleni kuin vain voin olla, auki ja rehellinen. Ja siinä kaikesta repaleisuudesta huolimatta saan kokea Armon, syntien anteeksipyytämisen ja -saamisen. Se tuntuu hetkeltä, jolloin rajaton rikkoo rajan ja astuu alas. Siinä mä koen, että Jumala on läsnä minussa. Ja että me molemmat ollaan totta. Jumala ja minä.
Tuula: Kauniisti avattu sitä, miten sä koet ehtoollishetken. Kiitos, Anne, kun lähdit matkakumppanikseni juttelemaan. Kuuntelijoille toivotan hyvää paastonaikaa.
Anne: Kiitos.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä