Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Intro: Taustalla soi aaltoileva tunnelmamusiikki.
Puhe, Tanja Lähteenmäki: Hän huusi sieltä, että ”Hyvä äiti!”. Ja sitten semmoinen purskahdus tuli. Jotenkin se myös vapauttaa musta sitä tunnelmaa, toki en tiedä, lähtisinkö hakemaan sellaista tarkoituksellisesti, mutta aika usein hautajaisissa kuulee myös naurua.
Huilumusiikkia.
Heidi Möttönen: Tervetuloa Taivaan alla -podcastin ja syystalven ekan jakson pariin. Tässä jaksossa puhutaan kuolemasta, ei mässäillen, muttei myöskään kierrellen. Jos aihe ahdistaa, niin suosittelen, että et lopeta vielä, vaan jatkaisit kuuntelua.
Inspiraationa aiheelle ovat toimineet kahvilat, joita on järjestetty Tampereella syksyn mittaan kolme. Seuranani mulla on tänään näiden kahviloiden järjestäjät, diakoniatyöntekijät Hanna Välimaa ja Tanja Lähteenmäki. Tervetuloa.
Hanna Välimaa ja Tanja Lähteenmäki: Kiitos.
Heidi: Nämä kahvilat liittyvät opinnäytetyöhön, joka teillä on työn alla. Puhutaan siitä kohta lisää. Kerrotteko ensin lyhyesti taustastanne.
Hanna Välimaa: Olen Hanna Välimaa, diakoniatyöntekijä Tampereelta Tuomiokirkkoseurakunnasta, jossa olen työskennellyt vähän yli 20 vuotta.
Tanja Lähteenmäki: Mä olen Lähteenmäen Tanja, Kangasalan seurakunnan diakoniatyöntekijä. Vuonna 2003 olen aloittanut tässä työtehtävässä. Olemme siis opiskelijoita TAMKissa molemmat.
Heidi: Eli saatte sosionomipätevyyden tämän koulutuksen myötä. Ja nyt teillä on yhteisenä projektina opinnäytetyö, jonka nimi on ”Sinäkin kuolet – Puhetta kuolemasta Death Cafessa”. Miten päädyitte tähän aiheeseen?
Hanna: Noin vuosi sitten osallistuin sielunhoidon koulutukseen, jossa puhuttiin saattohoidosta. Siellä nousi esiin, että Suomessa on järjestetty muistaakseni Lappeenrannassa Tuonen tupa -nimisiä kahviloita, jotka perustuivat kansainväliseen Death Cafe -konseptiin. Se rupesi kovasti kiinnostamaan, ja otin siitä selvää ja ajattelin, että tällaista olisi todella mielenkiintoista kokeilla myös Tampereella. Sitten tuli tieto, että pääsin opiskelemaan ja opinnäytetyön aihe tuli mietittäväksi. Nykyään on mahdollista tehdä myös toiminnallinen opinnäytetyö, ja mietin, että jos tässä olisi hyvä mahdollisuus kokeilla Tampereella Death Cafeta. Nostin sen sitten aiheeksi, että josko joku muukin siitä innostuisi.
Heidi: Niin, Tanja hyppäsi kelkkaan siinä vaiheessa.
Tanja: Joo, Hanna tuli kuiskuttelemaan korvaan vienosti, että kiinnostaisiko tällainen Death Cafe. En tiennyt asiasta yhtään mitään, mutta pienen avauksen jälkeen kiinnostuin. Omanakin toiveenani oli kriisityöhön liittyvä aihe, ja tämä oli tarpeeksi lähellä sitä ja mielenkiintoinen. Siihen oli helppo liittyä.
Heidi: Molemmat tietysti työssänne kohtaatte kuolemaa, esimerkiksi sururyhmissä ja vakavasti sairaita asiakkaita tavatessa. Hanna, viet myös kuolinviestejä poliisin kanssa koteihin. Onko kuolemaan liittyvien asioiden käsittely tuntunut teistä aina luontevalta vai onko se vaatinut harjoittelua?
Tanja: Nyt se tuntuu kauhean luontevalta ja on vaikea ajatella, ettei se olisi. Mutta luulen, että nuorempana se on voinut olla haaste ja jännityksen paikka. Koen kyllä, että olen aina ollut valmis puhumaan vaikeistakin asioista, mutta nuorena on ehkä tarvinnut tsempata itseään ottaakseen asian esille ja puhuakseen. Mutta nyt on jo niin kauan tehnyt tuota työtä, ettei enää muistakaan niitä alkuaikoja, että kuinka vaikeaa se on ollut.
Hanna: Mulle kuolema oli kyllä tosi pelottava asia nuorena, niin kuin on varmaan ihan luonnollista. Opinnoissa jotenkin tuli sellainen olo, että on ärsyttävää, että oli asioita, joita piti pelätä. Halusin kohdata niitä ja sen takia hakeuduin harjoitteluun Pirkanmaan Hoitokotiin. Pelkäsin myös vankeja ja pääsin myös vankilaan työharjoitteluun. Näillä asioilla sain kohdattua ja voitettua pelkojani. Pirkanmaan saattohoitokotijakson jälkeen koen, että on ollut helpompi näitä asioita ottaa keskusteluun ja kohdata.
Heidi: Eli tietynlaista altistumista asialle, joka pelotti.
Hanna: Joo, ja se oli tietysti ammatillista kasvua, mutta myös oman elämänkokemusten myötä, mitä on tullut menetyksiä ja kuolemia perheessä, niin tulee vielä syvempi uskallus mennä niitä asioita kohti. Oikeastaan kynnystä ei ole enää.
Heidi: Niin, nyt te olette tuoneet kuoleman kirjaimellisesti kahvipöytäkeskusteluun. Kuten nimestä voi päätellä, idea on peräisin ulkomailta, eli ei ole pelkästään suomalaisten ominaisuus, että kuolemasta on vaikeaa puhua. Miten keskustelu on lähtenyt luonnistumaan näissä kokoontumisissa tai miten sitä on herätelty?
Tanja: Meillä on ollut joka kerta pieni alustus, jossa on ollut eri kuoleman alan ammattilaisia puhumassa siitä, että millaiset kasvot kuolemalla on heidän työssään. Itse aloittelimme ensimmäisessä kahvilassa, ja myöhemmin meillä oli vieraana sairaalapappi ja hautausurakoitsijoita. Jokainen avasi omaa tulokulmaansa kuolemaan. Kyllä ne keskustelut hyvin lähtivät käyntiin. Ihmiset olivat tulleet puhumaan kuolemasta, niin toki mukaan oli valikoitunut ihmisiä, jotka halusivat siitä puhua.
Heidi: Minkälaisia asioita näissä kahviloissa nousi esiin?
Hanna: Se aika hyvin pysyi Death Cafe -ideologian mukaisena. Ei lähdetty sururyhmätyyppiseen työskentelyyn, eikä se ollut terapiaa. Puhuttiin kuolemanpelosta, kuoleman kulttuurista, historiasta…
Tanja: Jonkin verran omia kokemuksia.
Hanna: Kyllä. Tarinoita.
Heidi: Ja kun tämä ei ollut sururyhmätyöskentelyä eikä terapiaa, niin sehän vaatii osallistujalta sen, että jotenkin pysyy aiheen kanssa kasassa itse.
Hanna ja Tanja: Kyllä.
Heidi: Usein kuulee sanottavan, että kuolema on ollut jollain tavalla normaalimpaa sata vuotta sitten tai ainakin se on näkynyt ihmisten elämässä eri tavalla kuin nykyään. Mitä mieltä olette tästä väitteestä?
Hanna: Kyllä se varmasti näin on ollut. Riippuen myös siitä, missä on asunut. Suomessakin on erilaisia kulttuureja kuolemaan liittyen. Mutta onhan se ollut enemmän näkyvillä ihmisten arjessa.
Tanja: Oli ihan normaalia, että joku omaisista kuolee. Mutta se, mikä ei ole muuttunut, on se, että kuolemaan on aina liittynyt paljon pelkoja. Se on näkynyt myös sata vuotta sitten. On ollut paljon asioita, joita ihmiset ovat pelänneet liittyen vainajaan ja kuolemaan. Ihan konkreettisia asioita, että pelätään, että jäädään kummittelemaan tai vastaavia pelkoja. Sitten on keksitty jokin rituaali, jolla jokin asia on… Että nyt se ei ole enää mahdollista, kun toimimme näin. Ja sitten sellainen näkyy, että vaikka se on ollut arkipäiväistä ja vainajia on säilytetty kotona, niin se ei silti ole ollut jokapäiväinen juttu, vaan siihen on silti liittynyt tällaisia ajatuksia.
Hanna: Ja tänä aikana se on siirtynyt ammattilaisten hoidettavaksi. Kuoleman hoitaminen on ammattilaisten tehtävä nykyään. Kuolema tapahtuu hyvin usein laitoksessa, ja henkilökunta hoitaa sen jälkeen asiat, joita omaiset ehkä ennen ovat hoitaneet.
Heidi: Jo se kuoleman lähestyminen saattaa pelottaa, jos vaikka läheinen on kuolemassa. Saattaa pelottaa niin paljon, ettei siitä pystytä puhumaan. Vaikka kuolevalla olisi tarve käydä sitä keskustelua, niin voi olla, ettei hänellä ole ympärillään ihmisiä, jotka siihen osallistuisivat.
Hanna: Se on jännä juttu, että meillä ihmisillä on jotenkin viimeiseen asti tarve kieltäytyä ajattelemasta sitä, että minäkin kuolen.
Tanja: Ja onko siinä aina sitten sellainen ajatus… En tiedä, mutta ajattelen itse niin, että luovuttaako siinä sen taistelun, jos myönnät, että okei, sä kuolet. Tai että on mahdollista, että sinä kuolet. Jos nähdään, että vielä on mahdollisuuksia, niin pystyykö tavallaan pistämään vaakakuppiin sen, että sä pelastut ja meidän elämämme jatkuu, tai sä kuolet ja mä jään tänne yksin. Että onko se luovuttamista, jos sanookin, että okei, mitä jos sä kuolet, niin mitä sitten tapahtuu.
Hanna: Ja mikä meitä on Tanjan kanssa puhututtanut ja yllättänyt, niin todella on ollut normaalia, että kuolevalle ei ole kerrottu, että sä tulet kuolemaan. On haluttu säästää häntä kärsimykseltä, lisäkärsimykseltä, jos on tiedetty, että on esimerkiksi vakava sairaus. Olikohan se YK:n Kuolevien oikeuksien julistuksessa, jossa on kohta, että ”Kuolevalla on oikeus tietää kuolevansa”.
Heidi: Ja päästä työstämään sitä asiaa, päästä ajoissa vaikka saattohoitoon.
Tosiaan se, että kahvilaan ylipäätään saapuu, on viesti siitä, että on valmis aihetta käsittelemään, vaikka se tuntuisikin pelottavalta tai vaikealta. Mutta miten kuolemakeskustelua saataisiin arkipäiväistettyä sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät halua siihen osallistua – jotka ovat vaikka näitä kuolevan ihmisten läheisiä, jotka kieltäytyvät käymästä sitä keskustelua?
Tanja: Sanoisin, ettei kuolemaa saada ikinä arkipäiväistettyä niin paljon, että se olisi kaikille jokapäiväinen asia, koska on niin monta asiaa, jotka ihmisen olemisen periaatteessa ovat sitä vastaan. Ajatellaan, että olen kuolematon tai että se ei kosketa minua, sehän on ihan perusselviytymisjuttu. Mutta toivoisin, että tällainen yleinen puhe, tapahtui se sitten tässä podcastissa tai Death Cafessa tai sanomalehdissä, niin se saisi heräämään siihen, että okei, ehkä minulla ei ole tarve puhua ja ehkä tämä musta tuntuu pelottavalta, mutta nyt tuo mun lähimmäinen tarvitsisi ihmisen, jolle puhua tästä asiasta. Että päästäisiin sen verran sinuiksi sen kanssa, että kun se tilanne tulee eteen, niin me ei tavallaan dissattaisi sitä toisen ajatusta tai tarvetta ja sanottaisi, että ”Ethän sä nyt kuole, eihän tämä nyt ole ajankohtaista”. Vaan että jos mä nyt terveenä, hyvävointisena haluaisin puhua, että mihin mut haudataan ja miten mut haudataan, niin sehän on paras mahdollinen hetki puhua, eikä sitten, kun puhe ei ehkä enää onnistu, ja sitten pohditaan, että mitähän se olisi halunnut.
Heidi: Näitä tilanteitahan on, että ei tiedetä, että halusiko äiti esimerkiksi tuhkattavaksi, mitä hän siitä ajattelisi. Sitten sitä joudutaan arpomaan porukalla.
Tanja: Kyllä, ja sitten ehkä kerrotaan niistä toiveista vain yhdelle, joka on suostunut kuulemaan. Ja loput perheestä ovat eri mieltä, koska he eivät ole olleet valmiita kuulemaan. Sitten saadaan jo hyviä riitoja aikaiseksi. Mieluummin niin, että se keskustelu käytäisiin vaikka ruokapöydässä.
Hanna: Niin, ja tietysti mieluummin ennen kuin on jokin sairaus, diagnoosi tai jokin muu. Koska eihän se meille kaikille tule, vaan me voidaan kuolla, kun lähdetään tuosta ovesta ulos ja joku ajaa meidän päälle. Olisi kiva, että ne asiat olisi puhuttu jo valmiiksi.
Heidi: Puhutaan sitten siitä pelosta. Jos kuolemasta puhumista välttelee pelon tai ahdistuksen takia, niin mitä sille asialle voisi tehdä?
Tanja: Ehkä mä lähtisin pohtimaan, että mikä sen ahdistuksen aiheuttaa. Mikä kuolemasta puhumisessa on se kaikista ahdistavin asia. Pelkääkö siinä sitä, että mulle käy jotakin vai että läheisille käy jotakin vai että mitä vaikka lapsille käy, kun minä kuolen. Vai onko kenties ollut jokin trauma, joka on jäänyt pelottamaan jostakin historian syövereistä. Yleensä haluttomuus puhua jostakin asiasta viestittää siitä, että kannattaa ehkä miettiä, onko jokin syy, miksi se minua ahdistaa. Me kaikki kuitenkin kuolemme, siitä ei päästä mihinkään. Se on meitä kaikkia koskeva asia.
Hanna: Olikohan se Martti Lindqvist, joka kirjoitti hyvin, että kuolema on ihmisen ydinsuru, koska se koskettaa kaikkia ja on niin lopullinen. Ja siitä huolimatta meidän on niin helppo työntää se syrjään. Jäähän se nyt tämän arjen jalkoihin, ja se on helppo työntää sinne taka-alalle, vaikkei ahdistaisikaan. Silti se jää.
Heidi: Mitä näissä kahviloissa on puhuttu kuolemanpelosta?
Hanna: Siellä on noussut erilaisia ajatuksia siitä, että mikä siihen kuolemanpelkoon auttaa kenelläkin. Jokaisella meistä on oma tapamme kohdata pelkoa ja käsitellä tätä asiaa. Ensinnäkin on hyvä aina tarkentaa se, että mitä tarkoitetaan, kun puhutaan kuolemanpelosta. Se on jokaiselle eri asia. Joku voi tarkoittaa aikaa ennen kuolemista. Mitä tapahtuu ennen kuin kuolet. Tai mitä tapahtuu, kun tulee se kuolinhetki. Tai sitten pelottaa se, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tai sitten nämä kaikki kolme asiaa. Kahvilassa on tullut erilaisia näkemyksiä ihmisiltä yhteiseen keskusteluun, että mikä näihin auttaa. On keskusteltu kristillisestä näkemyksestä, se on joillekin turva. Joku on helpottunut siitä ajatuksesta, että kaikki vaan loppuu sitten. Elämä vaan loppuu.
Tanja: Joillakin on ehkä sellainen ajatus, että kun on itse kohdannut kuolemaa, niin se pelko on tavallaan hävinnyt. Että ei pelkää siksi, että on nähnyt, miten se tapahtuu ja minkälaista se on. Osa taas kokee, että he ovat jo selvittäneet asiansa ja tietävät, että nämä asiat järjestyvät näin, kun heidän oma aikansa tulee. Hyvin monenlaisia. Se ehkä kuvaa myös sitä, että miten erilaisia ovat ne asiat, jotka pelottavat. Se myös näkyy siinä, millaiset asiat tuovat turvaa tilanteeseen.
Heidi: Yhtenä tavoitteenanne oli tutkia, mistä muodostuu hyvä kokemus näissä kahviloissa. Onko siihen löytynyt vastausta?
Tanja: Avoimuus nousee aika paljon esiin meidän palautteissamme. Se, että puhutaan avoimesti ja oikeasta asiasta. Myös se ihmisten yhdessäolo ja suvaitsevaisuus, erilaisuuden kohtaaminen ja erilaisten näkemysten kuuleminen. Ja myös se nauru.
Hanna: Avoin keskustelu, lämminhenkisyys. Tällaisia sanoja sieltä nousee.
Heidi: Mistä se nauru kumpuaa? Jollekin voi olla outo ajatus, että kuolemasta puhuessa voi myös nauraa.
Hanna: Voi nauraa ja paljon. (Naurua.)
Tanja: Kyllä sellainen musta huumori auttaa myös selviämään vaikeissa paikoissa. Se on sellainen taiteenlaji, että kahvilatilanteessa on rentoakin heitellä mustaa huumoria ja kärjistää asioita, että saadaan keskustelua eteenpäin, mutta toki silläkin on rajansa. Mutta kyllä se nauru jotenkin… Jos ajatellaan esimerkiksi hautajaisia, joissa vaikka muistotilaisuudessa tilanne on tosi surkea. Niin onhan se tosi vapauttavaa, että sieltä tulee nauru. Se voi tulla jostain muistosta tai hautajaisten kommelluksesta. Mä esimerkiksi luin juuri hautajaisissa adresseja, ja neljävuotias tyttäreni huusi, kun lopetin lukemisen, että ”Hyvä äiti!”. Ja sitten semmoinen purskahdus tuli. Jotenkin se myös vapauttaa musta sitä tunnelmaa, toki en tiedä, lähtisinkö hakemaan sellaista tarkoituksellisesti, mutta aika usein hautajaisissa kuulee myös naurua. Ja se ei sinänsä ole huono asia myöskään.
Hanna: Ja loppujen lopuksi itku ja nauru ovat todella lähellä toisiaan.
Heidi: Nyt kun nämä kahvilat on tämän syksyn osalta pidetty, niin missä keskustelua voisi jatkaa, jos siltä tuntuu?
Tanja: Tietysti diakonina sanoisin, että diakoniatyöntekijät esimerkiksi ovat sellaisia, joiden kanssa voi puhua asiasta, jos on tarvetta. Oman alueen diakoniatyöntekijät ovat hyviä kuoleman asiantuntijoita, ja toki papisto on samaa porukkaa. Varmasti löytyy niitä, jotka kuolemasta pystyvät keskustelemaan ja kuuntelemaan ja antamaan vastauksia.
Hanna: Marraskuun alussa on Messukylän seurakunnan järjestämä Death Cafe. Jos tällaisesta toiminnasta kiinnostuu ja tuntuu siltä, että voisi vaikka ruveta Death Cafeta emännöimään tai isännöimään, niin sehän on täysin mahdollista. Siihen ei tarvita ammatillista koulutusta, vaan motivaatiota ja mielenkiintoa näihin asioihin. Lämpimästi Tanjan kanssa suosittelemme, että siitä vaan. Tällaiselle on selvästi tarvetta, ja ihmisiä on tulossa mukaan keskustelemaan.
Tanja: Netistä löytyy Death Cafe -hakusanoilla Death Cafen oma sivu, josta voi käydä katsomassa ohjeita ja jonne voi ilmoittaa omat Death Cafensa. Siten pääsee kansainvälisille listoille. Siellä tällä hetkellä virtuaaliset Death Cafet ovat ihan normaali juttu, että paljon ilmoitellaan ympäri maailmaa Death Cafe -tapahtumista.
Hanna: Täällä Suomessa voit osallistua Death Cafe -tapahtumaan, joka on virtuaalinen ja jossa on osallistujia ympäri maailmaa. Näitä on pidetty nyt, just eilen katsoin sieltä nettisivuilta, niin yli 11 000 kahvilaa. Yli 70:ssä maassa.
Heidi: Kahvilan voi siis järjestää etänä näin korona-aikaan, jos itse haluaa olla luomassa keskustelua.
Hanna: Kyllä.
Heidi: Ja teidän opinnäytetyönne on luettavissa Theseus-tietokannasta… Niin, milloin sitä päästään lukemaan?
Hanna: Ehkäpä tammikuussa.
Tanja: Niin. Valmistuminen on joulukuussa, ja sen jälkeen sitten koulun aikataulun mukaan ne varmaan sinne ilmestyvät.
Heidi: Kiitos paljon Hanna ja Tanja, kun pääsitte tästä tärkeästä aiheesta tänne keskustelemaan. Toivottavasti keskustelu jatkuu vielä muissakin kanavissa.
Hanna ja Tanja: Kiitos.
Huilumusiikkia.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä