Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
Puhujana Reetta Mörttinen.
"Sellainen ajaton ja ajatuksista vapaa lorviminenhan on oikeastaan aika mukavaa. Kun herätyskello ei soi, kun mikään muu kuin oma viitsiminen ei määrittele päivän rakennetta. Silloinhan sitä lepää. Kerää niitä aineksia, joita tarvitsee tavalliseen arkiseen rumbaan ja luoviin ratkaisuihin. Eikö niin?
Luova laiskuus, sehän on tässä viime vuosina noussut ihan uudenlaiseen asemaan.
Seitsemän kuoleman synnin listalta laiskuus pistää silmään. Se ei noin ensi lukemalla tunnu yhtään niin pahalta kuin moni muu sen rinnalle asetettu ilmentymä. Sen alla muhii kuitenkin monenlaisia maisemia, joita ei ihan ensimmäiseksi tule niputettua yhteen laiskuuden kanssa. Oletko koskaan miettinyt, miten pelko liittyy laiskuuteen?
Kun nyt puhun laiskuudesta, voisin puhua toivon näköalan puutteesta. Voisin puhua kärsivällisyyden puutteesta, älyllisen ja moraalisen ponnistelun välttelystä, toiveesta löytää se kohta aitaa, joka on mennyt poikki. Laiskuus on tila, jossa hanskat tippuvat suhteessa kaikkeen ympärillä olevaan ja itseen. Se on olemisen tilaa, jossa kaikenlaisen aloittamisen kynnys tuntuu siirtyvän niin kauas ja muuttuvan niin mahdottomaksi, ettei enää kannata edes yrittää. Ja jos vähitellen kaikki yrittämisen arvoinen karkaa kauas, karkaako samalla myös elämän mielekkyys omista hyppysistä?
Tässä kohtaa on pakko sanoa, huomaan tulevani varovaiseksi aiheen kanssa. Ei ole helppoa puhua siitä, mitä kaikkea elämän mielekkyyden katoaminen saa aikaan. On erotettava kaksi eri asiaa. Tässä tanssivat vierekkäin asiat, joille ihminen ei voi mitään ja toisaalta taas tietynlainen itse aiheutettu viitsimättömyys. Se, jonka seuraukset eivät johdu sairastumisesta vaan enemmänkin tahdottomuudesta liittyä ympärillä olevaan maailmaan.
Muutetaanpa siis hetkeksi suuntaa, palataan toimintaan.
On helppo nähdä, miten laiskuus elää suhteessa toisiin ihmisiin. Harva kuvailee itseään laiskaksi. Aika usein tuo nimi on jotain, joka saadaan muilta. Siinä, missä itse näkisi itsensä lähinnä hetkeen pysähtyväksi tai vaikka kiireettömäksi. Tietynlaista levollista huolettomuutta ei pidäkään sekoittaa laiskuuden kanssa. Toimintatapoihin liittyvät väärinymmärrykset eivät ole syntiä, niistä pitäisi vain muistaa puhua heidän kanssaan, jotka toimivat todella eri rytmillä kuin itse toimii.
Jos ei itse satu kantamaan laiskan nimeä, saattaa kuitenkin helposti olla vahvistamassa toiselle käsitystä tämän vähäisemmästä panoksesta yhteiseen. Ihminen lukee helposti pieniä vihjeitä, joita päivittäin toisillemme lähetetään. Jos en siis anna toiselle mahdollisuutta toimia. Jos ryövään omalla vauhdillani toiselta tilan, opetan ettei hänen kannata edes aloittaa, kun ehdin kuitenkin ensin. Jos siis langetan hänet kuin vahingossa laiskuuden tielle, mihin itse syyllistyn?
Sananalaskuissa sanotaan laiskan olevan mielestään viisaampi kuin seitsemän muun neuvokkaan yhteensä. Aito laiskuus kuljettaakin matkassaan välinpitämättömyyttä muita ihmisiä kohtaan. Se pitää hanakasti kiinni kerran opitusta ja omaksutusta. Se estää arvioimasta omaa toimintaa tai oman toimimattomuuden seurauksia. Sillä eiväthän muiden ihmisten kohtalot juuri minuun liity. Empatia on raskasta ja laiskuus ajaa haluttomuuteen edes yrittää asettua toisen asemaan. Silloin hyvälläkin ajateltu kommentti toiselle saattaakin muuttua loukkaavaksi möläytykseksi saatesanoilla ”Mä nyt vaan koetan olla rehellinen.”
Laiskuus on myös taitava ruokkimaan itseään. Jos kerta toisensa löytää itsensä samasta hankalasta tilanteesta, päätyy herkästi pienen pohdinnan jälkeen siihen, ettei tässä nyt ole oikeastaan mitään tehtävissä. Tässä väännössä ollaan kohta uudelleen. En jaksa pitää asiassa puoliani, sillä ei se viime kerrallakaan tuottanut haluttua tulosta. Omassa olossaan vellominen muuttuu tärkeämmäksi kuin mikään muu ja kärjistettynä kaikkea ympärillä olevaa tulee katsottua yhden kysymyksen läpi; miksi viitsisin? Ja juuri tuossa samaisessa kysymyksessä piileekin se kadonnut avain. Jos viitsisin, oppisin. Jos viitsisin, ymmärtäisin. Jos viitsisin, näyttäytyisi tämä elämäni minullekin hieman toisessa valossa. Jos vain viitsisin.
Rakkauden kaksoiskäsky määrittää hyvin ihmisen elämän perussuhteita. Ihminen elää suhteessa itseensä, suhteessa toiseen ja suhteessa Jumalaan. Pahimmillaan laiskuus, välinpitämättömyys ajaa ihmisen irralleen kaikista kolmesta. Omat tarpeet eivät tunnu vaivan arvoisilta. Muut ihmiset eivät pysy yksipuolisissa suhteissa, en siis ole muiden ihmisten silmissä riittävän arvokas. Eikä tuo Jumalakaan oikein kiinnosta, kun en saa selvää siitä, kuuleeko hän tai mitä oikeastaan hänestä ajattelen. Missä on palava pensas tai jumalallinen väliintulo, kun sitä tarvitsen?
Niin vai onko ollenkaan kyse laiskuudesta vai puhutaanko jo pelosta? Jos asetan itseni alttiiksi enkä onnistukaan? Jos jahtaan unelmiani ja vuosien päästä huomaan kaiken olleen turhaa. Jos muut eivät ymmärräkään minua. Jos Jumala ei rakastakaan minua.
Toivoton ihminen lakkaa odottamasta hyvää, lakkaa odottamasta sitä, että on arvokas muiden ja Jumalan silmissä. Ja tätä se laiskuus kai pahimmillaan saa aikaan. Kaikki omassa kokemuksessa vahvistaa sitä, ettei kannata. Tarpeeksi useasti toistettuna siitä tulee totta. Ja laiskuuden synti on saanut työnsä tehtyä.
Pienin askelin, se kai on keino taklata tämä vaiva. Pienin askelin, ettei askelmien väli kasva liian suureksi.
Jes. 49:15–16
”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää?
Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.”
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä