Jakso 7: Toivo

Rauhallinen tunnusmusiikki huilulla.

Puhujana pastori Tuula Mannermaa.

"Tänään podcastin aiheena on toivo, ja täällä on Tuula-pappi sitä pohtimassa.

Itse olen ajatellut sillä tavalla, että toivo on elämän voimaa. Toivo antaa halun elää, odottaa hyvää ja ottaa vastaan hyvää. Jos toivo katoaa pitkiksi ajoiksi tai jopa kokonaan, se on vakava juttu. Jokainen kokee toki epätoivon hetkiä ja aikakausia. Epätoivo ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö toivo voisi palata.

Omasta elämästä muistan nuoruudesta niinkin nyt pieneltä tuntuvan asian, kun sain ensimmäiset silmälasit, kokemuksen, kun tuntui, että itsessä olikin jotain vialla ja jopa toivottomuuden. Meni aikaa hyväksyä asia.

Toivon voi tappaa myös se, että asettaa itselle liian korkeita tavoitteita ja sitten kokee aina epäonnistuvansa. Täydellisyyteen pyrkiminen on yksi toivottomuuden, tyytymättömyyden ja väsymyksen toveri.

Miten siis löytää sellainen suhde todellisuuteen, jossa toivo säilyy ja vapautuu perfektionismista?

Yhtä lailla se, että ei tavoittele mitään, vaan menee aina siitä mistä aita on matalin, aiheuttaa toivottomuutta. Tai vielä pahempaa, jos tipahtaa välinpitämättömyyteen, siihen ettei millään ole enää mitään väliä. Pahimmillaan se voi olla, että ei haittaa, vaikka sottaan tuon bussipysäkin, heitän roskat kadulle tai jotain vastaavaa... Mitä väliä, kun millään ei ole väliä.

Eckhard Tolle on sanonut osuvasti, että, se joka elää menneisyydessä, masentuu, se joka elää tulevaisuudessa, ahdistuu. Mutta se joka löytää taitoa elää nykyhetkessä, voi löytää rauhaa ja levollisuutta.

Itse tiedän itseni olleen katastrofikuvien taitava luoja. Mutta elämässä voi tapahtua myös eräänlainen kuperkeikka, näin on käynyt minulle. Kun jokin vaikea asia tapahtuu, lamaannuksen sijasta tai epätoivon sijasta, jokin asettuu realiteetteihin. Turhat pelot katoavat, kun todellisuus astuu elämään.

Ajatukset ovatkin joskus toivon vihollisia, ihmisen ajatukset vievät helposti menneisyyteen, tai tulevaisuuteen. Menneisyydessä eläessä, usein kadumme asioita, mutta tulevaisuuteen sijoitamme ne kauhukuvat ja katastrofit.

Nykyhetkessä eläminen on elämistä todellisuudessa.

Toisaalta mieli on siitä ihana, että se on kyvykäs unelmoimaan myös hyvää. Unelmat ja suunta elämässä kertovat aina toivosta. Raamatun psalmeissa Jumala sanoo, että hän antaa ihmiselle tulevaisuuden ja toivon. Jeesus opettaa olemaan murehtimatta: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä, eivätkä leikkaa. Mitä te siis murehtimalla saavutatte?"

Toivo on siis myös mielen kykyä unelmoida ja uskoa parempaan silloinkin, kun vaikeudet koittavat. Ihminen toivon avulla luottaa siihen, että vaikeuksista voi selvitä. Toivo auttaa myös hyväksymisen prosessissa. On asioita, joista joutuu luopumaan, joita ei voi saada takaisin. Toivo auttaa näkemään mahdollisuuksia muuttuneessa tilanteessa.

Mietimme myös työtovereiden kanssa, mikä ihana asia ikä on. Kun ikääntyy, elämänkokemus lisääntyy ja on jo huomannut sen, että elämä antaa vaikeuksia, jopa pohjakosketuksia, mutta yhtä lailla on kertynyt kokemusta siitä, kuinka pohjalta noustaan, myös paremmat päivät voivat palata. Ikä tuo perspektiiviä ja ymmärrystä elämästä, sen vaihtelevuudesta.

Toivo on muuten kummaa lääkettä siihen, että ihminen uskaltaa myös epäonnistua. Jeesus sanoi jotenkin niin, että joka haluaa säilyttää elämänsä kadottaa sen. Ehkä se, että ei uskalla yrittää epäonnistumisen pelossa, on juuri jotain tällaista. Toivon varassa ihminen yrittää uudelleen ja vaikka epäonnistuminen tulee, maailma ei kaadu siihen.

Maaret Kallio on kirjoittanut kirjan toivosta.  Yllättäen hän käsittelee avuttomuutta ja suhtautumista omaan avuttomuuteen ratkaisevana toivon synnyttäjänä. Miten ihminen sietää omaa avuttomuuttaan? Avuttomuuden kokemukseen liittyy myös häpeää ja kokemus itsestä kyvyttömänä. Pelko siitä, ettei tule avuttomana rakastetuksi.

Mutta meistä jokaisesta löytyy myös ikiaikainen, ihmisyyteen kuuluva avuttomuus, jonka kohtaaminen turvallisesti ja hyväksyen synnyttää yllättäen kokemuksen toivosta. Kulttuurimme on kovasti hanakasti kieltämässä avuttomuutta, mutta tekee siinä itselleen karhunpalvelusta. Avuttomuus on nimittäin ihmisen yksi osa.

Toisaalta täysin avuttomana oleminen, ilman hyvää toimijuutta voi olla pelottavaa. Hyvä toimijuus on sitä, joka ikään kuin kulkee avuttomuuden kokemusten ja tunteiden rinnalla. Maaret kallio kuvaa hienosti, että hyvin vaikeassa tilanteessa kuka tahansa meistä voi kuitenkin joutua hetkeksi kauhistuttavan ja lamaannuttavan avuttomuuden valtaan, jolloin tarve toisten kannattelevuuteen on tärkeää. Jos avuttomuutta on tärkeää kohdata lempeästi itsessä ja toisissa, samalla voi sen rinnalla ruokkia myös jokaisessa meissä olevaa kyvykkyyttä ja pystyvyyttä.

Joskus jo se, että huomaa pystyvänsä viemään roskat tai laittamaan päivän ruuan, voi antaa tunteen siitä, että minä kykenen. Lopultaan toimijuus on juuri näitä pieniä asioita, ei sitä, että ihminen on aina kykenevä kone.

Toivottomilta tuntuvissa tilanteissa myös rukous voi olla toimijuutta. Jaetut murheet ja yhteinen rukous tai esirukous, voi olla hyvin kannattelevaa. Jeesus sanoi viisaasti, että, siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän kanssaan. Ja tässä viitattiin juuri rukoukseen.

Toivo on jotain sellaista, samoin kuin usko ja rakkaus…tämä kolminaisuus usko, toivo rakkaus, että niitä ei tule pakottaa. Toivo pakenee pakottamalla. Jouhea kyky päästää irti ja suostua elämälle auttaa toivonkin löytymisessä. On uskallettava myös ottaa epätoivoa ja toivottomuutta vastaan, jotta toivo uskaltaa syntyä ihmiseen.

Menetysten ja vaikeuksien kuuluukin tuottaa vaikeita tunteita, on normaalia tuntea myös vaikeita tunteita, eikä epätoivon pidä olla pakolla pois häädettävä tunne. Sillä on tehtävänsä ja aikansa.

Toivoa voi kuitenkin luoda juuri olemalla toisillemme kuuntelijoina ja ymmärtäjinä. Siten nähdyksi tuleminen ja jaetut surut, vertaisuus, ne ovat vahvoja toivon ja ilon synnyttäjiä.

Pääsiäisen tapahtumat ovat kertomus tappion, toivottomuuden ja kaaoksen kokemuksesta. Samalla saamme seurata sitä, että toivottomuus voi vaihtua toivoksi, suru iloksi ja pelko rauhaksi."