Jakso 6: Rakkaus

Rauhallinen tunnusmusiikki huilulla.

Puhujana pastori Jukka Jormanainen.

”Nyt pysyvät voimassa nämä kolme asiaa: usko, toivo ja rakkaus. Tärkein niistä on kuitenkin rakkaus.”

Näihin sanoihin päättyy apostoli Paavalin kirjoittama kuuluisa korinttilaiskirjeen jakso. Se, joka häissäkin usein luetaan. Ja juuri noin teksti päättyy vuoden 2022 Uuden testamentin käännöksen mukaan.

Tärkeintä on rakkaus. Ja samalla vaikeinta on rakkaus, tekisi mieli sanoa.

Sillä tuskin lienen ainoa, joka vaikkapa vanhempana tai puolisona on kokenut rakkauden liki tavoittamattomana vaatimuksena. Sellaisena, jonka kanssa jää jotenkin aina matkalle.

Jos rakkautta ajattelee kristillisenä hyveenä, nouseeko rima liiankin korkealle? Ei kai vain pienen ihmisen saavuttamattomiin?

Mietin myös sitä, olisiko kielemme jotenkin köyhä kuvatessaan rakkauden ulottuvuuksia. Käyttökielessä taitaa olla vain yksi sana rakkaudelle. Joskus sitä tarkennetaan ja laajennetaan lisämääreillä kuten romanttinen rakkaus, lähimmäisenrakkaus, tai puhutaan isänrakkaudesta ja äidinrakkaudesta.

Mutta enimmäkseen käytämme siis sanaa rakkaus. Ja useimmiten se taitaa viitata kahden ihmisen suhteeseen. Rakkautta kaivataan, sitä etsitään, sitä on tai ollaan sitä vailla.

Tässä voisi melkeinpä kadehtia antiikin kreikkalaisia. Heillä kun oli rakkaudelle monta sanaa, sen eri ulottuvuuksia kuvaamaan.

Oli eros kuvaamaan seksuaalista intohimoa. Eros oli romantiikkaa ja kiihkoa, vahvoja ja väkeviä tunteita. Intiimiä yhdessäoloa.

Oli filos, joka edusti lämminhenkistä rakkautta ystäviä ja perhettä kohtaan. Se oli yhteenkuuluvuuden ja turvallisuuden tunnetta, uskollisuutta omaa ryhmää kohtaan. Antiikin Kreikassa puhuttiin kouluista ja sairaaloista filantrooppisina laitoksina.

 Tai oli pragma, joka kuvasi kestävää, kärsivällistä ja hyväksyvää rakkautta. Se suhtautui elämään realistisin odotuksin, oli valmis tekemään kompromisseja yhteisen edun vuoksi.

Ja oli tietenkin agape, jota pidettiin rakkauden korkeimpana muotona. Se oli pyyteetöntä rakkautta kaikkea elävää kohtaan. Se on hyvän tekemistä ja auttamisenhalua. Annetaan sitä, mitä itse on lahjaksi saatu.

Myöhemmin kristillisessä ajattelussa rakkaudesta on usein puhuttu kahden ikään kuin vastakkaisen rakkauden kautta. Näitä vastakohtia ovat edustaneet eros ja agape.

Eros – lihallista, seksuaalista rakkautta. Sen vastakohtana agape, joka tarkoittaa rakkautta lähimmäistä kohtaan. Agape on palvelevaa rakkautta, se on lahjarakkautta.

Uusi testamentti muuten käyttää agape-sanaa 259 kertaa. Erosta ei siellä mainita kertaakaan.

Askeettisuutta, tunteiden hallintaa ja järkevyyttä korostaneet kirkkoisät suhtautuivat eroottiseen rakkauteen varauksella. Huonostihan siinä käy, jos ihminen heittäytyy tunteidensa vietäväksi, ajateltiin.

Kirkkomme oppi-isää Martti Lutheria voi monestakin asiasta syyttää, mutta eroottiselle rakkaudelle hän antoi myönteisen sisällön. Myös eros kuuluu hänen mukaansa Jumalan luomistyöhön. Eroottinen rakkaus luo elämää ja säilyttää sitä.

Vastakkainasettelun sijaan eroksen ja agapen voisi nähdä toisiaan tukevina. Varmaankin aika harvassa parisuhteessa eroottinen rakkaus kantaa yksinään. Eroottinen rakkaus kaipaa tuekseen ystävyyttä ja kumppanuutta, kunnioitusta ja sitoutumista.

Vihkipuheissa olen aika usein puhunut rakkaudesta siihen sävyyn, että se on suurinta lahjaa elämältä ja Jumalalta. Rakkaus ei ole Jumalan synonyymi. Mutta Jumala lahjoittaa meille itsensä, rakkautena. Ja kaikki rakkaus on lopulta lähtöisin Jumalasta.

Tämä agape saa rakastamaan toista, vaikka hän ei ole täydellinen. Se saa rakastamaan sellaistakin, mikä joskus näyttää kaikkea muuta kuin helposti rakastettavalta: vaikeasti sairaita, mielenterveydeltään järkkyneitä, jopa rikollisiin tekoihin syyllistyneitä. Siis niitä ihmisiä, jotka niin helposti unohtaisimme tai kiertäisimme kaukaa.

Siunaustilaisuudessa tai muistotilaisuudessa olen taas joskus ajatellut sitä, millaisia jälkiä me elämällämme jätämme toisiimme. Naarmutamme ja hierrämme, joskus ehkä jätämme pahempiakin muistoja. Onneksi emme edes kaikesta ole itse tietoisia – kestäisikö sitä, jos tietäisimme kaikista haavoista.

Mutta syvimmillään ja parhaimmillaan jätämme elämällämme rakkautemme kokoisen jäljen. Sen rakkauden kokoisen, jonka olemme lahjaksi saaneet ja antaneet virrata eteenpäin.

Kerrotaan, että suomalaiselta filosofilta ja humanistilta Georg Henrik von Wrightiltä kysyttiin kerran, mitä jää jäljelle hänen elämästään ja aikaansaannoksistaan. Hän vastasi: ”Vain rakkaus jää.”

Rauhallinen tunnusmusiikki huilulla.