Kouluikäistyön ja varhaiskasvatuksen pappi Reetta Mörttinen jatkaa matkaansa uusiin tehtäviin maaliskuun alussa. Hän ehti työskennellä Pirkkalan seurakunnassa kymmenen vuotta.

Moi Reetta, minne olet menossa?

Olen lähdössä Tampereen seurakuntayhtymään kasvatuksen asiantuntijaksi. Siirryn siis paikallisseurakunnasta organisaatioon miettimään lasten, perheiden, nuorten ja rippikoululaisten asioita. Uutena kohderyhmänä tontilleni kuuluvat myös työntekijät, jotka heidän kanssaan työskentelevät.

Millä mielin suuntaat Tampereelle?

Odotan ilolla uutta, on kiva päästä katsomaan tätä työtä uudesta vinkkelistä.

Ensimmäisessä työpaikassani Luvialla oli hyvä harjoitella, pienessä seurakunnassa pääsi tekemään kaikkea. Pirkkalassa taas on ollut hyvä kasvaa ammattilaisuuteen. Kotipesän jättäminen tuntuu haikealta. Kliseisesti voisin sanoa, että vaikka lähden Pirkkalasta, Pirkkala ei lähde minusta.

En kuitenkaan häviä täysin kartalta, vaikka arki muuttuu. Pirkkalassa tulee varmasti edelleen kerhoiltua ja käytyä tapahtumissa. Jatkan myös kuorossa laulamista.

Pirkkalassa olet ollut mukana tekemässä menestyksekästä ripari- ja nuorisotyötä. Millaisia oppeja otat täältä mukaasi asiantuntijatyöhön?

Ajattelen, että on tärkeää tuntea ympäristö ja ihmiset ennen oppien soveltamista. Tutustun ensin Tampereen seurakuntien työhön ja siihen, miltä pohjalta se ponnistaa. Olen kiinnostunut siitä, mitä Tampereen seurakunnissa arvostetaan ja tehdään jo hyvin.

Samalla tavalla olen aikoinaan tutustunut myös Pirkkalaan. En tiennyt kunnasta juuri mitään, aloitin ihan puhtaalta pöydältä.

Entä mikä Pirkkalan seurakunnan kouluikäistyöstä on tehnyt erityistä?

Olemme pelanneet tietyllä tavalla avoimilla korteilla. Seurakunnan ja kunnan välillä on sellainen ilmapiiri, että voimme sopia yhdessä, mitä missäkin koulussa olisi hyvä tehdä ja millä porukalla. Kouluikäistyötä ei ole yritetty lyödä yhteen muottiin.

Toisaalta seurakunnassa on koko ajan ollut selkeä ja yhtenäinen ajatus siitä, millaiseen yhteisöön haluamme kouluikäisiä kutsua. Varhaiskasvatuksen ja kouluikäistyön asioita suunnitellaan ja toteutetaan yhdessä. On helpompi siirtyä kasvunvaiheesta seuraavaan, kun ihmiset ja tavat tuntuvat tutuilta.

Vahvuus on myös se, että tuttu työntekijä voi kulkea lapsen ja perheen rinnalla vauvakahvilasta kouluun saakka. Samalla voi pohtia sitä, mistä ja kenen kanssa voisi innostua uudesta ja jatkaa seurakuntapolulla kasvamista.

Mitä sellaista olet oppinut lapsilta tai nuorilta, mitä kukaan muu ei olisi voinut opettaa?

Olen oppinut heiltä läsnäolon taitoa. Kuka tahansa voi toistella, että ”Olen läsnä”, ”Älä oleta”, ”Kuuntele” ja ”Ota aikaa”. Jokainen tietää, että näissä lauseissa on jotain kasvatuksen ydintä koskettavaa, mutta lapset ja nuoret tekevät ne todeksi. He näyttävät, mitä tarkoittaa olla aidosti läsnä ja oikeasti antaa aikaa.

Eikä koskaan lakkaa yllättämästä, miten teräviä huomioita lapsilta voi tulla tuttuihin teksteihin tai käsiteltäviin asioihin. Se hetkessä olemisen taito ja uteliaisuus on vaikuttavaa.

Jaa jokin ripariin liittyvä muisto, joka edelleen huvittaa tai lämmittää mieltä.

Parhaat muistot ovat tilanteista, joissa yhdistyy leiriväsymys, luottamus ja yllätyksellisyys. Hyvä leirihepuli voi iskeä, kun ollaan paljon ja pitkään yhdessä.

Mieleen ovat jääneet myös sellaiset hetket, joissa tuntuu siltä, että nyt me ollaan me ja tässä yhdessä. Se voi olla eka leirilaulu, johon kaikki osallistuvat, tai tilanne, jossa kaikki keskittyvät vaikka isosen puheeseen. Sellainen hetki, joka on jotenkin luotu yhdessä.