Jakso 13: Hengellinen matkani – Tuomo Törmänen

Tuomo Törmänen: Kaikki sai alkunsa aikoinaan omasta kasteestani. Olen syntynyt elokuussa 1985 ja minut on kastettu eräänä perjantai-iltapäivänä syyskuussa 1985 Kuusamossa lapsuudenkotini olohuoneessa. Koska olin kastettaessa noin kuukauden ikäinen, en tietenkään itse muista tilanteesta yhtään mitään, mutta ne muistikuvat, joita minulla kasteesta on, perustuvat valokuviin, joita olen tilaisuudesta nähnyt. Kastettaessa olin oman isäni sylissä. Paikalla oli vanhempieni lisäksi isovanhempani ja muita läheisiä. Tilaisuudesta otetut kuvat ovat varsin mukavia, ja voisiko sanoa, että söpönkin oloisia. Päälläni oli suvun valkoinen pitkä kastemekko.

Itse ajattelen näin jälkikäteen, että kasteessa minä sain Jumalalta lahjaksi sen uskon, jonka varassa elän edelleen tänä päivänä. Uskon ja armon. Jos mietin omaa lapsuudenperhettäni, se oli ihan tällainen tavallinen suomalainen perhe. Asuimme maaseudulla, kirkossa oli tapana käydä häissä, hautajaisissa ja usein myös joulukirkossa laulamassa Kauneimpia Joululauluja. Lapsuudenperheeni ei siis ollut mitenkään erityisen uskonnollinen tai hengellinen. Toki omassa sukutaustassani vaikuttaa aika paljonkin vanhoillislestadiolainen herätysliike, mutta se ei oikeastaan omassa lapsuudenperheessä näkynyt, koulussa sitten ehkä enemmänkin.

Koulussa oli kristillisiä aamunavauksia. Opettajat pitivät niitä alakoulun puolella. Laulettiin virsiä, siellä jo ihan ehkä ekaluokalta tutuksi ja rakkaaksi tuli virsi Jumalan kämmenellä. Meillä oli koulussa myöskin kinkereitä. Siihen aikaan piti vielä virsien sanojakin ulkoa opetella.

(Sivun kääntämisen ääni.)

Yksi hyvin merkittävä kohta omalla hengellisen kasvun polullani on sitten rippikoulu, jonka kävin kesällä 2000. Myönnän lähteneeni rippikouluun vähän nuivalla asenteella. Taisin jollekin sanoa, että viikon verran on vaikka heinän seipäänä, kyllä viikon aina kestää. Mutta rippikoulu oli kyllä, voin myöntää, oman elämäni yksi käännekohta. Rippikoulu ikään kuin avasi silmät. Se oli upea kokemus kaikkineen, ja jotenkin ajattelen, että rippikoulun myötä vähitellen omalle elämälle löytyi ikään kuin kestävä perusta. Voisiko sanoa, että luottamus Jumalaan ja Jumalan apuun ja johdatukseen.

Rippikoulun myötä uskon asiat alkoivat vähitellen ihan aidosti kiinnostaa, ja se saikin sitten itseni siirtymään seuraavalle merkittävälle kohdalle omaa polkuani. Eli hakeuduin isoseksi, vaikka alun perin mitään sellaista suunnitelmaa ei ollutkaan. Olin isoskoulutuksessa, ja tuntui erittäin hienolta saada toimia isosena useilla rippileireillä, ja voi sanoa, että siis isosena oppi valtavan paljon nuorista, mutta ennen kaikkea siitä, mitä kristillinen usko on ja mitä se voi nuoren elämässä hyvällä tavalla olla.

Samoin oli älyttömän hienoa, kun pääsi omassa kotisivurannassa isosena esimerkiksi toimimaan messuavustajana. Erittäin hyviä muistoja esimerkiksi pääsiäisyön messuista. No isosaikana kävin lukiota. Minusta piti alun perin tulla biologi tai valtiotieteilijä. Mulla ei ollut mitään tarkoitusta lähteä opiskelemaan teologiaa, mutta lopulta kävi niin, että ylioppilaskirjoituksien jälkeen keväällä 2004 ainoa paikka, mihin minä hain opiskelemaan oli Helsingin yliopisto ja teologinen tiedekunta. Ja sinne ensimmäisellä hakuyrittämällä myös pääsin, eli vastoin kaikkia aikaisempia suunnitelmia minusta tuli teologian opiskelija ja teologi.

Helsingissä opiskelin kolme ja puoli vuotta maisterin tutkintoa ja sinä aikana toimin aktiivisesti nuorten aikuisten toiminnassa Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa ja samoin toimin myös ehtoollisavustajana. Ja jotenkin opiskeluvuosina, siis Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan, se, mikä itse alkoi erityisesti kiinnostamaan, oli messu. Mulla oli tapana, voisi sanoa, että melkein joka viikko, osallistua tuomiokirkon messuun lauantain iltakirkkoon ja sitten sunnuntaiaamuna pääjumalanpalvelukseen ja hyvin usein toimin myös ehtoollisavustajana. Eli messu, ehtoollinen, jumalanpalveluselämä. Se tuli erittäin tutuksi ja rakkaaksi nimenomaan opiskeluvuosina Helsingissä.

Sitten kun opiskelin sen kolme ja puoli vuotta, niin siinä opiskeluvuosiin mahtui kolme kesää ja olin kaikkina kesinä tienaamassa opiskelurahoja kesäteologina. Ensin 2005 olin Kuoreveden seurakunnassa, seuraavana kesänä Sulkavalla, ja siellä työn ohella tapasi myöskin tulevan vaimoni, ja sitten viimeisenä kesänä Kiteen seurakunnassa. Pieniä maalaisseurakuntia kaikki. 

(Rauhallista välimusiikkia.)

Elämäni ensimmäinen saarna oli Kuorevedellä. Se oli koululaisten kevätkirkko kesäkuun alussa 2005. Olin silloin vasta 19-vuotias, ja sanotaanko näin, että olen jälkikäteen sen saarnan ehkä pari kertaa lukenut ja sanotaanko näin, etten ehkä tänä päivänä rohkenisi samaan saarnaa pitämään ainakaan koululaisille. Mielipiteet olivat vahvoja, selviä ja ehdottomia ja äärimmäisen hurskaita myöskin. Ehkä ne olivat ikään kuin jostain oppikirjasta kaivettua teologista ajattelua. Voi olla, että näille alakoululaisille ei hirveän paljon siitä saarnasta jäänyt mieleen.

Mutta Kuoreveden kirkko oli kaunis, ja kesät niin Kuorevedellä, Sulkavalla kuin Kiteellä olivat äärimmäisen opettavia. Sai pitää paljon rippikouluja. Piti itse perehtyä uskon perusasioihin ennen kuin pystyi niitä rippikoululaisille kunnolla selittämään tai ymmärrettävästi pyrkiä selittämään. Hienoja kesiä, joista jäi todella mukavat muistot, myös hengellisesti hyvin antoisia. Pääsi saarnaamaan, pitämään erilaisia hartauksia ja ennen kaikkea rippikoulua. Mutta ylipäätään teologian opiskelu vahvisti uskoa nimenomaan tiedollisesta näkökulmasta. Auttoi ymmärtämään, mitä on kristillinen usko. On sellainen vitsi, että aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä eli ikään kuin teologian opiskelu veisi ihmisen uskon tai usko katoaisi siinä matkan varrella. Mulla kävi ehkä ennemmin niin, että minun uskoni ennemminkin vahvistui kuin heikkeni opiskeluvuosien aikana.

(Sivun kääntämisen ääni.)

Teologian maisteriksi valmistumisen jälkeen solmin pari kuukautta myöhemmin avioliiton nykyisen puolisoni Marikan kanssa, ja siitä ei mennyt kuin muutama päivä, kun lähdin armeijaan. Armeijan suoritin Santahaminassa kaartin jääkärirykmentiss. Minulla oli armeijasta vapautuessani teologian maisterin paperit ja papin pätevyys, mutta vielä ei ollut aika astua kirkon virkaan. Minulla oli vahva kiinnostus teologiaa ja ennen kaikkea kirkkohistoriaa kohtaan, ja nämä kiinnostuksen kohteet ovat edelleenkin vahvoja: teologia ja ennen kaikkea kirkkohistoria.

Vuosi armeijan jälkeen… Melkein vuosi kului teologisessa tiedekunnassa oman väitöskirjatyön parissa, ja olen siis tehnyt jo yli 15 vuotta väitöskirjaa aiheesta lestadiolaisuuden ja kommunismin kohtaaminen Pohjois-Suomessa vaaran vuosina 1944–1948. Väitöskirja on ollut myönnettäköön aika monta vuotta käytännössä ihan viimeistä viimeistelyä vaille valmis. Ehkä se tässä lähivuosina niin sanotusti uunista ulos tulee.

Mutta tavoitteena oli ura kriittisenä tutkijana, ja ehkä semmoinen yksi nuoruuden haave olisi ollut joskus löytää itsensä professorina teologisesta tiedekunnasta ja siten palvella kirkkoa kriittisenä tutkijana, mutta sitten elämä vei vähän eri suuntaan. Tultiin kevääseen 2009 ja apurahat alkoivat olla aika vähissä, ja sitten kuitenkin jostain leipä täytyi saada. Ja niinpä hain joitakin papin paikkoja Helsingistä ja Ruokolahdelta ja taisin tulla pari kertaa näissä tilanteissa toiseksi, eli en tullut valituksi.

Mutta sitten lapsuuden kotiseurakunta Kuusamo kutsui. Sinne tarvittiin kaksi pappia ja meillä perheessä oli jo yksi pappi valmiina eli puolisoni, joka oli vihitty papiksi jo aikaisemmin, ja minä. Oma pappisvihkimykseni koitti sitten Oulun tuomiokirkossa 7. päivä kesäkuuta 2009. Ja seuraavana päivänä muistan, kuinka Kuusamon kylän raittia kävelin musta papin paita päällä ja olo oli vähän ihmeellinen. Mutta yllättävän nopeasti ja luontevasti ikään kuin sujahdin papin rooliin, tai ehkä rooli on väärä sana. Koin pappeuden hyvin luontevaksi ja osaksi omaa itseäni. Alkoi aika seurakuntapastorina Kuusamon seurakunnassa pitkälti nuorisotyön parissa. Ja jos mietin itseäni, hengellisyyttäni nuorena pappina, olin siis 24-vuotias, kun papiksi vihittiin, nuori pojan kloppi kuitenkin. Mielipiteet olivat varmoja. Ne olivat selkeitä. Ne olivat vahvoja ja aika ehdottomia. Omasta mielestä sitä tiesi uskosta ikään kuin kaiken ja sitä tietoa hyvin auliisti myöskin jakoi. Ja nyt kun jälkikäteen miettii, niin se nuorempi papin, pojanklopin, ajattelu oli kyllä uskonasioissa aivan kohtuuttoman mustavalkoista.

Ehkä jälkikäteen ajateltuna oli – sitä ei silloin tiedostanut – jonkinlainen pelko tai epävarmuus siitä, että jos ne omat mielipiteet eivät ole selkeitä ja mustavalkoisia ikään kuin oppikirjasta, niin olisi jollain tavalla vääränlainen pappi tai kristitty, tai huono pappi tai kristitty. Täytyi ehkä tiedostamattaan esittää jotain muuta kuin aidosti olisi ollut silloin nuorena pappina, ja näytin ehkä ulospäinkin tietäväni enemmän kuin oikeasti tiesin.

Mutta papin työstä nautin aivan valtavasti. Saarnaaminen oli todella mukavaa. Edelleen muistan ensimmäisen hautaan siunaamisen, johon – myönnettäköön – menin hyvin epävarmalla ololla, ja ajatus oli, että jos tuo arkku on ennen iltaa niin, että sen päällä on pari metriä multaa, niin kaikki on hyvin. Ja kaikki meni hyvin. Olo siinä arkun äärellä tuntui hyvin nopeasti hyvin luontevalta. 

(Rauhallista välimusiikkia.)

Silloin kun aloitin pappina, niin – minusta ei koskaan pitänyt siis pappia tulla, mutta minusta tuli pappi – niin sanoin ihan ääneenkin, että kyllä minä voin pappi olla, mutta koskaan minusta ei ole kirkkoherraksi, ja minun luonteellani ei aleta kirkkoherraksi tai ainakaan se ei ole hyväksi kenellekään. Mutta ei siitä pappisvihkimyksestä mennyt kuin nelisen vuotta, kun löysin itseni yllättäen kirkkoherran virasta Kuusamon naapurista Taivalkoskelta. Taivalkosken kirkkoherran virassa vierähti kymmenisen vuotta. Välillä olin puolitoista vuotta silloinkin kyllä tutkijan töitä tekemässä.

Eli harrastin intohimoani kirkkohistoriaa, teologiaa ja herätysliikehistoriaa kohtaan. Mutta kirkkoherravuodet olivat itselleni erittäin merkittäviä kasvun vuosia ihmisenä, pappina, kirkkoherrana ja myöskin oman uskon kannalta kasvun vuosia. Silloin varmasti vahvistui se vapaus ja rohkeus ajatella ja sanoa asioita ääneen. Olen aina rakastanut kirjoittamista, ja kirjoittaminen on minulle tapa hahmottaa ajatuksia ja julkistaa omia mielipiteitä ja myöskin puuttua asioihin. Ja jos mietin kirkkoherravuosia, Taivalkoski oli hyvin vahva vanhoillislestadiolaisväritteinen seurakunta, niin löytyi itsellä rohkeus sanoa asioita ääneen ja puuttua esimerkiksi herätysliikkeen piirissä olleisiin epäkohtiin. Halu ja pyrkimys käydä teologista keskustelua vaikeista asioista, ei siksi, että haluaisin kiusata jotakuta siellä keskustelulla vaan siksi, että minä aidosti uskon, että vaikeissa asioissa ja kipeissä asioissa päästään eteenpäin vain ja ainoastaan kohtaamalla asia. Pohtimalla, analysoimalla ja keskustelemalla siitä. Hiljaisuus, vaikeneminen ei koskaan hoida tai korjaa mitään asioita.

Minulle tuli elämänkokemusta totta kai koko ajan lisää. Se muutti omaa uskonnollista ajatteluani. Se, kun kohtasi työssä erilaisia ihmisiä ja erilaisia tilanteita, pakotti ja opetti inhimillisyyttä elämän moninaisuutta kohtaan. Ja se, mikä itsestäni on hienoa, kun mietin niitä viittätoista vuotta pappina, niin oma ajattelu on todella monessa asiassa ja monella tavalla muuttunut.

Otan yhden esimerkin ja se on sikäli tuttu, kun siitä kirkossa puhutaan todella paljon eli samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkiminen. Jos mietin omaa ajatteluani vaikka noin 10 vuotta sitten – 10, 11, 12 vuotta sitten – minulle olisi ollut täysin mahdottomuus ajatuksena, että olisin valmis vihkimään samaa kuin sukupuolta olevia henkilöitä avioliittoon. Varmasti monella muulla oli sama tilanne. Kun asiaa on pohtinut teologisesti, elämän kannalta ja on tutustunut erilaisiin ihmisiin, tuntee erilaisia ihmisiä, ja ennen kaikkea on aidosti kohdannut asian avoimesti. Myös Raamatun äärellä. Niin oma mielipide ja näkemys ja ymmärrys on vähitellen muuttunut tai ehkä vielä paremmin voisi sanoa, että kehittynyt ja kasvanut. Tänä päivänä olisin täysin valmis hyvällä omallatunnolla ja ilolla vihkimään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon, jos sitä minulta pyydettäisiin. Ja on tänä päivänä hienoa työskennellä Pirkkalassa, jossa seurakunta on tehnyt päätöksen, että seurakunnan tilat ovat kaikkien parien käytössä.

Tämä on yksi monien joukossa yksi esimerkki asiasta, jossa oma ajattelu on kasvanut, muuttunut ja on ihan erilainen kuin se oli joskus.

(Rauhallista välimusiikkia.)

Kun mietin tätä omaa hengellistä polkua, jota olen teille yrittänyt hahmotella – ja ihan kohta ollaan Pirkkalassakin näin maantieteellisesti – niin minulle uskossa, kun tänä päivänä katson sitä taaksepäin, niin yksi erittäin keskeinen ajatus on ymmärrys Jumalan johdatuksesta. Jumalan johdatus, ja sen näkee omassakin elämässä yleensä vasta, kun katsoo elämää taaksepäin. Ja kun minä katson omaa elämääni taaksepäin, niin se on mennyt hyvin usein aivan eri tavalla kuin olin itse suunnitellut tai ajatellut tai toivonut. Minusta ei pitänyt koskaan tulla pappia. Minusta ei pitänyt koskaan tulla kirkkoherraa ja monta muuta esimerkkiä. Myös erilaisilla epäonnistumisilla on ollut vaikutusta omaan ajatteluuni ja myöskin omaan uskonnolliseen ajatteluuni.

Ehkä yhtenä esimerkkinä voisin nostaa sen, että kun olin 10 vuotta Taivalkoskella kirkkoherrana tai aluksi oli se pieni seurakunta. Itselläni oli aika pitkään toiveena päästä suuremman seurakunnan kirkkoherraksi, siis saada uusia haasteita omaan työhöni. Ja mä tulin ehkä lähemmäs kymmenkunta kertaa eri seurakuntien kirkkoherranvaaleissa toiseksi. Nehän olivat usein aika tiukkojakin vaaleja. Ja kaksi kertaa oli saanut kansanvaalissakin ainakin lähemmäs 2000 ääntä ja tullut toiseksi. Nämä olivat usein aika vaikeita paikkoja itselle heti siinä tilanteessa, mutta myöhemmin saattoi, kun aikaa kului, niin huomata myöskin sen, että saattoi olla ihan hyvä, että kaikki suunnitelmat eivät toteutuneet. Ja nämä tietyllä tavalla epäonnistumiset, joita muutenkin elämään tulee, niin auttoivat toisaalta myös luottamaan siihen, että Jumala kyllä tietää. Jumala johdattaa.

Usko on luottamusta, näin minä hyvin vahvasti ajattelen. Usko ei ole tietoa. Se ei välttämättä ole vahvoja tunteita, vaan se on luottamusta siihen, että Jumala kyllä pitää huolta. Tapahtuipa elämässä mitä tahansa. Jumalan johdatuksen lisäksi itselleni, jos mietitään, mikä mulle tänä päivänä uskossa on tärkeätä, niin se on, että jokainen saa olla Jumalan edessä omana itsenään. Jumalan luomana, Jumalan lunastamana, Jumalan hyväksymänä. Siis Jumala rakastaa meitä omana itsenämme.

Arjen uskonnollisuus, ei siis vain se, mitä tapahtuu kirkon seinien sisällä, vaan jumalanpalveluksessakin melkein tärkein kohta on se, kun lähettämisen yhteydessä lopussa sanotaan, että lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten tai jotain vastaavaa. Eli se usko eletään todeksi siellä elämän arjessa. Sitä uskoa ei tule ikään kuin purkittaa kirkon seinien sisälle. Ja se, että tavallinen arki, tavallinen elämä, jossa me pidämme huolta läheisistämme. Kannetaan vastuuta asioista. Pyritään elämään hyvää elämää, nauttimaan siitä elämästä, jonka Jumala on meille antanut, niin se on kristityn normaalia elämää. Ja edelleen, kuten jo pitkän aikaa, niin itselleni tärkeitä asioita ovat jumalanpalvelus ja ennen kaikkea ehtoollinen. Jumalanpalveluselämä kaikkinensa on yksi asia, johon kyllä myös Pirkkalassa ja kirkkoherran työssä ehdottomasti haluan paneutua.

Sitten kun mietin omaa hengellistä elämääni, niin täytyy kyllä myöntää, että rukoileminen on sellainen asia, jossa mä olen aina kokenut olevani – jos sitä voi jotenkin arvioida – niin ikään kuin huono ja hidas. Ehkä myös voi sanoa, että laiska. Iltarukous ei onnistu, koska minä nukahdan niin nopeasti, että se jäisi aina alku alkumatkalle se rukous. Mutta semmoinen ehkä huokailu Jumalan puoleen eri tilanteissa on sitä omaa rukouselämääni tänä päivä.

Saarnan valmistuksesta olen aina tykännyt ja saarnaan yleisesti ottaen mielelläni. Saarnan valmistus vaatii aikaa ja se on ikään kuin aina hengellinen matka siihen johonkin Raamatun kohtaan, joka sillä kertaa saarnavuorossa on. Se on hengellistä syventymistä ja teologista pohdintaa, ja se antaa itselle siis hengellisesti kyllä hyvin paljon.

Mutta palatakseni tähän Jumalan johdatukseen, niin mä ajattelen, että oma usko minun kohdallani ja varmasti teidän monien kuulijoidenkin kohdalla, niin se on jatkuvaa muutosta. Lapsena ja nuorena uskoo eri tavalla kuin aikuisena tai ikäihmisenä. Erilaiset asiat ovat mielen päällä. Ja niin kuin mä joskus rippikoululaisille olen sanonut: vaikka taivastoivo on kristillisen uskon tärkeä asia, me olemme taivastien kulkijoita, ymmärrän ihan täysin, että nuoren elämässä haave taivaaseen pääsystä tai taivastoivosta ei ole kauhean keskeinen. Nuorena on erilaiset asiat mielessä.

Se uskonnollinen ajattelu ja se, mikä milloinkin on keskeistä ja mitä ajattelee, niin se riippuu elämäntilanteesta. Se riippuu elämänkokemuksesta. Maailma menee eteenpäin, meidän ymmärryksemme muuttuu, ikään kuin meidän silmälasimme vaihtuvat elämän aikana. Muutosta omassa ajattelussa ei tarvitse pelätä. Itse ehkä olen joskus sitä pelännyt, nyt mä ymmärrän, että ei tarvitse pelätä. Koska Pyhä Henki kuitenkin viime kädessä vaikuttaa taustalla, tekee meissä työtä ja siksi me voidaan ajatella, että se uskon muutos on hyvä asia loppupeleissä. Se on ehkä sitä parannuksen tekemistä, mielenmuutosta, varsinkin jos voi myöntää, että olin jossakin kohti väärässä, nyt olen tätä mieltä.

Ja sen ymmärtäminen, että jokainen meistä uskoo vähän eri tavalla. Kun elämänkokemus, oman elämän ja lähipiirin tapahtumat ja se, mitä vaikkapa lukee, kohtaavat, niin se muovaa meidän ajatteluamme. Tavallinen papin työ on opettanut mulle valtavasti elämästä ja tuonut ennen kaikkea inhimillisyyttä, kun on vuosien varrella kohdannut useampia satoja omaisia, kuunnellut vainajien elämäntarinoita, kohdannut kasteperheitä ja vihkipareja. Se on aivan ehdottomasti muuttanut. Se varmuus, ehdottomuus, mustavalkoisuus siellä on vähentynyt.

Niin kuin sanoin aikaisemmin, olen kirjoittanut vuosien varrella paljon sanonut, puhunut paljon. Jos katson 10–15 vuotta taaksepäin ajassa, kaikkea sanomaani ja kirjoittamaani en enää voisi allekirjoittaa. Se on ollut silloista ajatteluani. Nyt ajattelen toisin. Ja mä toivon, ehkä luotankin, että oman uskoon ja uskonnolliseen ajatteluun on tullut vuosien varrella inhimillisyyttä. Toivottavasti myötätuntoa erilaisuutta kohtaan, hyväksyntää, ehkä se heijastaa nykyään enemmän Jumalan rakkautta kuin aikaisemmin. Ehkä oma uskoni on muuttunut iloisemmaksi, valoisammaksi. Luottamus Jumalaan on vahvistunut. Jumala on hyvä ja rakastava Jeesuksen tähden. Ei siis pelätä sitä, että oma usko tai uskonnollinen ajattelu muuttuu.

No sitten. Nyt minä olen ollut jonkin aikaa jo Pirkkalan seurakunnassa kirkkoherrana. Kesäkuun alussa aloitin, siitä ei ole vielä pitkä aika. Ja ihan varmasti Pirkkala on ihan erilainen ympäristö, maailma, kuin se, mistä tuolta pohjoisesta tulin ja Pirkkala tulee ihan varmasti muuttamaan omaa uskoani, ymmärrystäni uskosta, ajattelua siitä, mitä on hyvä seurakuntaelämä. Mutta miten se tulee muuttumaan? Enpä oikein uskalla vielä sanoa, koska ehkä se näkee paremmin sitten, kun katsoo vaikka vuoden tai kahden päästä taaksepäin. Varmasti tulee muuttamaan, mutta hyvällä tavalla ja siihen muutokseen minä olen valmis, koska Jumalan johdatus on siinä mukana. Jumala tekee minussa ja meissä kaikissa työtä. Eli katsotaan uskoakin avoimesti, vailla pelkoa, ja annetaan Jumalan tehdä meissä työtä.