Papiston rivejä vahvistaa joulukuuhun asti kokenut seurakuntapastori Pirkko Pyyhtiä.

Pyyhtiä on pitkällä urallaan katsonut seurakuntatyötä monesta eri vinkkelistä. Pirkkalaan hän siirtyi Urjalan kirkkoherran virasta.

– Ajattelin, että kyllä kerran elämässä täytyy kokeilla myös kirkkoherrana olemista. Hallinnollinen puoli ei kuitenkaan ollut minua varten, Pyyhtiä hymyilee.

– On ollut ihanaa nähdä hyvin pitkälti koko kirkon kenttä. Nyt viimeisinä työvuosinani voin mennä melkein mihin hyvänsä.

Pyyhtiän tie ei kulkenut suoraan papin virkaan, vaan hän työskenteli ensin seurakunnan muilla työaloilla. Ensimmäisen kesäteologin pestinsä jälkeen hän päätyi diakoniatyöntekijän viransijaiseksi.

Työala oli vieras, mutta ihmisten kuunteleminen tuttua ja mieluisaa. Sielunhoidollistakaan puolta ei tarvinnut unohtaa.

– Kun olin parissa seurakunnassa nähnyt, millaista on diakoniatyö, lähdin Hattulaan nuorisotyönohjaajan sijaiseksi. Siellä tuli vietettyä viitisen vuotta.

Pappina sairaalamaailmaan

Tutuksi ja rakkaaksi on tullut myös sairaalamaailma, josta hoitoalasta kiinnostunut Pyyhtiä löysi pitkäksi aikaa oman paikkansa.

Kaikki sai alkunsa, kun hänen synnyinkaungissaan Valkeakoskella aukesi puolikas sairaalapapin virka, äitiysloman sijaisuus.

Samaan aikaan hänelle tarjottiin Hämeenlinnasta niin ikään osa-aikaista perheneuvojan työtä.

– Sitten vietin osan viikosta Valkeakoskella ja osan Hämeenlinnassa, kunnes Valkeakoskelle perustettiin kokoaikainen sairaalapapin virka, johon siirryin täyspäiväisesti.

Peppi Pitkätossua sairaalapedin vierellä

Sairaalassa kuoleman kohtaamisesta tuli kiinteä osa Pyyhtiän työarkea.

Sairaalapappi on tukena kaikille, jotka haluavat keskustella sairauden herättämistä tunteista ja ajatuksista tai esimerkiksi lähestyvästä kuolemasta. Papin puoleen voivat kääntyä myös omaiset ja hoitohenkilökunta.

Joskus Pyyhtiä kutsuttiin kiireesti osastolle, kun kuoleva potilas halusi siunauksen ennen lähtöään. Toisinaan Pyyhtiä vain istui kiireettä viimeisiä hetkiään elävän ihmisen vierellä. Jos potilas niin toivoi, hänelle tarjoiltiin ehtoollinen.

Pyyhtiän mieleen on jäänyt kerta, kun hän lauloi potilaalle tämän lempilaulun omaisten pyynnöstä.

– Menin summamutikassa huoneeseen, kerroin olevani sairaalapappi ja tarjosin ehtoollista. Omaiset kääntyivät katsomaan minua toiveikkaina ja kysyivät, sattuisinko osaamaan Peppi Pitkätossun Jäähyväislaulun. He olivat jo kysyneet hoitajalta, mutta hän ei ollut tuntenut laulua. Minä olin juuri sattunut laulamaan sitä eräässä toisessa paikassa.

– Kun kymmenen vuotta myöhemmin sattumalta tapasin potilaan omaisen, hän muisti hetken edelleen. Toiveen toteuttaminen oli ollut heille niin tärkeää.

Omaiset kääntyivät katsomaan minua toiveikkaina ja kysyivät, sattuisinko osaamaan Peppi Pitkätossun Jäähyväislaulun.

Jatkuvaa johdatusta

Pyyhtiä todisti sairaalassa tilanteita, joita on vaikea järjellä selittää.

– Kuolevan sängyn vierellä tapahtuu hämmentäviä asioita. Kun olin saattamassa omaa setääni, kuoleman hetkellä jostain alkoi loistaa kirkas valo. Se oli niin kirkas, että sukelsin lattialle. Selkeää lähdettä valolle ei ollut näkyvissä, ulkona oli synkkä sää.

Hän kokee saaneensa työssään Jumalalta jatkuvaa johdatusta. Jos hoitajat eivät osanneet sanoa, kuka potilaista kaipaisi keskusteluapua, Pyyhtiä saattoi rukoilla käytävällä.

– Sanoin, että näytä se ovi, josta minun pitää mennä. Yhtäkkiä huomasin, että yksi ovista on erivärinen kuin muut. Kun menin huoneeseen, potilas pomppasi ylös ja sanoi, että oli juuri ajatellut kysyä hoitajalta, pääsisikö pappi paikalle.

– Tällaisia hetkiä, joissa olen sattumalta osunut oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, on paljon. Ajattelen, että siinä työssä ollaan niin lähellä rajaa, että sen tuntee itsekin.