– Isoveli varoitti, että susta tulee vielä sellainen otsa rypyssä, hiukset nutturalla ja Raamattu kainalossa kulkeva uskova täti. Että älä, pilaat elämäsi, kun pyörit noissa Jeesus-porukoissa. 

– Ei mennyt läpi varoitus, ei, mustaan huppariin ja värikkäisiin silmälaseihin pukeutunut nuorisotyönohjaaja Taru Lossi naurahtaa. 

Kotona käyville vieraille teini-ikäinen Lossi jakeli tarroja, jotka julistivat ”Jeesus on Herra”. Ne saattoivat olla peräisin seurakunnan kerhosta, jota hän ohjasi vapaa-ajallaan. 

– Kuulin vasta aikuisena, että vanhemmat vähän häpesivät evankelioimistani ja joutuivat selittämään vieraille, että hän on vähän Jeesukseen kallellaan, ei kannata välittää. 

Seurakuntanuorten puoleen Lossi kääntyi silloinkin, kun yksi neljästä isoveljestä teki itsemurhan vuonna 1975.  

– Arton hautajaispäivänä kotona oli niin synkkää ja hiljaista, että päätin lähteä heidän joukkoonsa. Toivoin saavani vähän iloa siitä porukasta. 

Sinä iltana mukana oli Helsinkiin muuttaneita entisiä raumalaisnuoria, jotka olivat vierailemassa vanhalla kotipaikkakunnallaan. 

Joku heistä oli löytänyt porukan, jonka perustaja puhui kyseenalaisten oppien puolesta.  

– Tämä oli alkanut kastaa ihmisiä, erityisesti nuoria opiskelijoita omassa kylpyammeessaan oikeaksi katsomaansa uskoon sen jälkeen, kun hänet oli erotettu helluntaiseurakunnasta. 

– He sitten tarjoutuivat rukoilemaan minun puolestani. Ajattelin, että kaikki hyvä on tervetullutta ja suostuin mukaan. 

– Tunnelma oli painostava. Tavoitteena oli, että alkaisin puhua kielillä. Se oli rankka hengellinen kokemus, jolla on ollut kauaskantoiset vaikutukset. 

Lossi oivalsi, millaista kuvaa kristinuskosta ei ainakaan halua itse välittää. 

Suunnitelmat auki

Lossi tietää, millaista on, kun ei ole hajuakaan, mihin suuntaan lähteä. 

Hän aloitti uransa työttömien nuorten ohjaajana 1980-luvun Raumalla. 

Seurakuntaan hän ei suunnitellut hakeutuvansa, sillä työajattomuus mietitytti. Opiskeluaikaiset harjoittelut seurakunnissa olivat tuntuneet intensiivisiltä. Silti hän tunnisti olevansa ”kirkon töihin kallellaan”. 

– Sijaisuus tarjoutui, kun pienessä satakuntalaisseurakunnassa oli alkamassa nuoriso-ohjaajan stressiloma. 

Toisen hengähdystauko oli toisen lähtölaukaus. Sijaisuuden jälkeen hän uskaltautui vielä toiseen ja kolmanteenkin seurakuntaan. Harjun seurakunnassa Pispalassa vierähti lopulta 13 vuotta. 

Tampereen-vuosinaan Lossi tapasi puolisonsa Heikin, jonka työn perässä pari sittemmin muutti Savoon. 

Lossi sai työpaikan kristillisen yhdistyksen ylläpitämästä lastensuojelulaitoksesta, jossa juuri mistään aiemmin opitusta ei ollut hyötyä. 

Kova koulu

Läheltä piti -tilanteista tuli kiinteä osa Lossin työarkea laitoksessa, jonne sijoitettiin rikoksia tehneitä ja päihderiippuvaisia nuoria. 

– Kuuntelin kiroilua kahdeksan tuntia päivässä ja opin itsekin kiroilemaan siellä. Opin myös epäilemään kaikkea, siis ihan kaikkea. 

Ennustamattomassa ympäristössä oli pysyttävä rauhallisena, tuli eteen mitä tahansa. 

Tyyneyttä vaadittiin silloin, kun kiihtynyt nuori juoksi yläkerrasta sakset kädessään käytävään, jossa Lossi oli. Nuori totteli napakkaa otetta ranteesta, ja Lossi sai siirrettyä sakset sivuun. 

Vakaana piti pysytellä myös silloin, kun kotilomalta palannut nuori kiivastui ja uhkasi tappaa Lossin, jos saisi käteensä jotain vahingoittamiseen sopivaa. 

– Yritin katsoa häntä rauhallisesti ja toivoin, ettei hän huomaa selkänsä takana olevaa vaahtosammutinta. 

Työ opetti myös käsittelemään työyhteisön sisäiset erimielisyydet heti, sillä aikuisten oli vedettävä yhtä köyttä. Lossin mukaan nuoret aistivat työkavereiden välisen kitkan ja reagoivat siihen. 

Kuuden vuoden jälkeen hän huomasi kaipaavansa yhteisöä, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä. 

Paremmin voiva Pirkkala

Pirkkalaan Lossi tuli töihin vuonna 2006. Siitä hän kiittää entistä esihenkilöään, pastori Arto Köykkää.

– Nuorisotyön suhteen on tehty vuosikymmenten ajan hyviä ratkaisuja. Keskiössä on pitkään ollut hyvin yksinkertainen formaatti, jonka nuoret ovat ottaneet omakseen, Lossi viittaa Seuriksen viikoittaisiin nuorteniltoihin. 

Onni on ollut, että kaikki työalan piirissä olevat ovat voineet enimmäkseen hyvin. Se on näkynyt suurina osallistujamäärinä toiminnassa ja vähäisenä vaihtuvuutena työyhteisössä. 

Ohjaajalle hetkellisiä voimattomuuden kokemuksia ovat aiheuttaneet joskus tilanteet, joissa nuoren kotioloista on paljastunut jotain ikävää. 

Hallaa voi tehdä esimerkiksi tarkoittamattaan nuoren itsetuntoa latistava vanhempi. 

– Nuoret oireilevat sitä, missä me aikuiset emme pärjää. 

Usein nuoren oireilu on sitä, että me aikuiset ollaan hukattu hänet.

Maadoittava aikuinen

Koronan takia kasvaneesta pahoinvoinnista Pirkkala sai Lossin mukaan osansa jälkijunassa. 

Pahaa oireilua hän kohtaa marginaalisen pienellä osalla. Yhä useampi kuitenkin puhuu masennuksestaan, ahdistuksestaan ja lääkityksestään. 

– Mannerlaattojen jyrinä on tiettyyn rajaan asti osa nuoruutta. Psyyken kehityksen kannalta on tärkeää, että nuori saisi kohdata vaikeitakin tunteita ja oppia tuntemaan itseään myös masentuneena. 

Kuuntelevan aikuisen ei aina tarvitse olla ammattilainen, kunhan on elämää nähnyt. 

– Nuori odottaa aikuiselta suoraa reagointia, palautetta ja vahvistusta. Viestiä siitä, että ei ole kiire löytää omaa paikkaansa. Usein nuoren oireilu on sitä, että me aikuiset ollaan hukattu hänet.  

– Kiihtyneitä potilaita on aikoinaan kääritty mattoon rauhoittumaan. Meidän tehtävämme on toimia kuvainnollisesti maadoittavina mattoina, nuorten painopeittoina. 

Ikävä keskusteluyhteyttä

Parhaillaan Lossi elää siirtymävaihetta, sillä kesän rippileirien jälkeen alkavat eläkepäivät. 

Hän ei oikein tiedä, miten kestää nuorten häneen kohdistama kaipaus. 

Hänen tulee ikävä monia asioita, eniten keskusteluyhteyttä aikuistuvien nuorten kanssa. 

– Pohdintaa siitä, keitä he ovat ja mihin kohtaan ihminen elämässään tarvitsee Jumalaa. 

Lämpimästi hän muistelee myös niitä hetkiä, joissa itseään epäillyt nuori on osoittanut luottamusta itseään kohtaan.  

– Aikuisen on täytynyt luottaa ensin. Sen se vaatii.